Maailman loppu

Tai sitten ei. Puhuin aiemmin työtarjouksista, joita on yhtäkkiä sadellut. Tänään sitten varmistui niistä yksi. Loistoliksa, mahtavat edut, parempi asema jne. Mutta tokihan siihenkin oli koira haudattuna. Firma kyllä sijaitsee pääkaupunkiseudulla mutta itse työ olisi Turussa.

Olisi viikko aikaa päättää jätänkö pk-seudun taakseni ja pakenen toiselle puolelle jokea. Tosin eihän täällä ole mitään mikä sitoisi. Enää.

***

Tänään Infernoon. Pitää näyttää ulkopaikkakuntalaisille vähän maisemia. Tissit.

New life has begun

Päivävuorossa pitkästä aikaa. Tosin jouduin tänään soittelemaan ympäri Suomea päivittämässä yhteystietoja tietokantaamme. Jos minä muutan niin lähetän kyllä ystävilleni postin tarjoaman ilmaisen kortin, jossa tiedotan uudesta osoitteestani. Muuttaessani teen ilmoituksen väestörekisterijärjestelmään ja Postille, soittelen läpi kaikki tarvittavat tahot saadakseni laskut oikeaan osoitteeseen mahdollisimman pian. Ilmoitan poismuutosta entiseen huoltofirmaani ja tiedotan sisäänmuutosta uuteen. Päivitän kotivakuutustiedot ja siirrän sähkösopimuksen. Vieläköhän muuta?

Jos minulla olisi yritys, tekisin varmasti nämä samat asiat. Erittäin tarkasti. Lisäksi ilmoittaisin päivittäisille yhteistyökumppaneille sähköpostitse ja kirjeitse muuttuneet tiedot, jotka tarvitsevat niitä mitä kipeimmin.

Tai sitten odottelen minunkaltaiseni ihmisen hermostuksissa selvittävän, että missähän meidän konttorimme nykyisin sijaitsee, minkä kummallisen valtakunnallisen puhelinnumeron saimme numerouudistuksen myötä ja mihinkähän meidän laskut nykyisin kannattaa lähettää.

Ehkä ihmiset tekevät tätä vittuillakseen?

Mutta sain sentään kinuttua palkankorotuksen. Periaatteesta ensin vastustivat mutta kun perustelin asiani niin hullunkurisesti niin eivät voineet kieltäytyä.

***

Miehestä ei kuulu mitään. Poistin jo suutuspäissäni hänen numeronsa vaikkei siitä suurempaa höytyä ole, muistan sen ulkoa kuitenkin.

***

Lostis on onneksi tullut takaisin salasanan takaa. En ymmärrä miksi minun oli niin vaikeaa opetella sitä ulkoa. En myöskään ymmärrä mistä löysin kaiken sen energian salasanan kaivamiseen joka ikinen kerta sähköpostini Saapuneet-kansiosta (joka on muuten kiitettävän täynnä roskapostia).

Sähköposteista tulikin mieleeni. Sain tänään yllättävän viihdyttävän sellaisen. Ystäväni on krapulapäissään vienyt tuotekehittelyä aina askeleen pidemmälle. Viihdyttävintä tässä on kaiketi se, että kyseisen sähköpostin lähettänyt henkilö työskentelee ihan oikeasti erään virvoitusjuomayhtiön kehittämisosastolla:

--Edellisestä lauseesta sain toisen idean. Uusi olutmerkki markkinoille.
Keppanalle!!! Se myydään neljän litran nallerepuissa. Eli Keppanalle selkään
ja menoksi. Ei tarvii kantaa mäyräkoiraa ja hylsyn voi antaa lapsille
koulurepuksi. Vautsi.

Luisun näemmä kovaa vauhtia huumoriblogien synkkään maailmaan. Tissit.

Tuomittu

Iltavuorosta suoraan eräälle pk-seudun Shellille, tapaaminen Miehen kanssa. Istuin hiljaa ja polttelin tupakkaa eikä mieskään osannut sanoa mitään. Niinpä niin.

Puolentoista tunnin odottelun jälkeen lähdin kävelemään autolle. Mies jäi ihmetellen kahvioon mutta ehti kuitenkin pelkääjän paikalle ennen starttia.

"Vietkö miut hotellille?" kuului kysymys.

"En vie" vastasin.

"Anteeks, mie olin..." Mies yritti mutta keskeytin.

"Et saa. Anna olla."

Ja ajoin hotellin kautta omaan kotiin. Peiton alla pimeässä taasen. Koneenkin raahasin viereeni toivoen, että irc:stä saisi lohdutusta. Ja saihan sieltä. Onneksi on ystävät.

Ps. Tadaa

Nollavyöhyke

Istuin koko eilisen päivän kotona, pimeässä peiton alla, hiljaa itkien. Kävin välillä oksentamassa sekä fyysistä että henkistä pahaaoloa pois.

Nosturista en muista mitään. Paitsi sen, että Mies pamahti paikalle vähän ennen puolta yötä. Näin hänet ensin vilaukselta, sitten kävelin ohi ja lopuksi vielä seisahduin hetkeksi hänen eteensä mutten sanonut mitään. Eikä sanonut hänkään. Katosi vain takahuoneeseen ja jäi sinne.

En muista kotimatkasta mitään. En löytänyt edes taksikuittia tai muuta tositetta kertomaan tulostani. Taskusta löytyi pieni minigrip-pussi tyhjillään. Kummallista.

***

Tänään taas töihin. Maanantaisin on yleensä hiljaista, jää liikaa aikaa omille ajatuksille. Päivä kerrallaan.

Linkkivaroitus!

Elina Sanan Luovutetut on jo yli puolen välin enkä vieläkään oikein osaa sanoa, mitä mieltä siitä olen. Ehkä se valkenee minulle viimeistään viimeisellä sivulla. Seuraavaksi lähempää tarkastelua vaatisi Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista. Lisäksi kirjahyllyssä odottaisi vino pino rockhistoriaa käsitteleviä elämäkertoja. Kaikki aikanaan.

***

***

Hyödynsin E. Pankhurstin loistavaa neuvoa ja täräytin Miehelle tänään viestillä kuinka mukava viikko on ollut. En tiedä oliko iloinen vai surullinen mutta kyseli heti su-ma-yön suunnitelmia ja alkuviikkoa. Loppuviikosta löytyy taas työmatkaa, tosin tällä kertaa ihan Suomen rajojen sisäpuolella. Että kiitokset vaan vinkistä, hymyilyttää vieläkin.

Iltavuorokin vetelee viimeisiä minuuttejaan, onneksi.

***

Ja aivan pakollinen avautuminen blogeista. Ajattelin jotenkin, että tämä ei kuulu minun toimialaani eli tästä minun ei tarvitse kirjoittaa. Kirjoitanpa kuitenkin, eihän kaikki voi aina liittyä Mieheen, eihän?

Ajattelin päivittää tuohon sivupalkkiin muutamia lukemiani blogeja. Tosin ei kai se ketään kiinnosta mitä minä luen. Löysin tänään Kuumaa listaa selatessani jotain aivan käsittämättömän huonoa. Tosin tuossa kyseisessä linkkaamassani postauksessa on hitunen järkeäkin: Olen jo pitkään ihmetellyt tuota hengaamista. Että korotetaan itseään jollekin jalustalle ratsastaen suosituimpien blogien kommenttilaatikoista toiseen. Miksi? Mitä iloa esim. Vt:lle olisi siitä, että kävisin siellä kommentoimassa esimerkiksi: :D tai naurattaa kovasti? Kysyn vaan. Kai minäkin voisin huorata pitkin listaa mutta eikös meillä ole sitä varten ammattilaiset?

Ja kai tämä linkkaaminenkin on jossain ohjesäännöissä huoraamista. Mutta menköön. Tänään on ollut niin kiva päivä etten anna pikkuseikkojen vaivata. Muutamia tutustumisen arvoisia kuitenkin löysin, kas tässä:
Joni ja Helvettiä kuumempi.

***

1000

Yli 1000 vierailijaa täällä. Olen otettu. Toki olisi mukavaa jos jaksaisitte vaivautua myös kommenttiboksin puolelle. Sinne voipi käydä kertomassa vaikka mikä oli lapsuutesi haaveammatti.

Omani taisi olla kirjailija.

[Edit] Eikä ollut. Muistin juuri, että halusin kekkoseksi.

Liikesalaisuudet

Nukahdin tänään töissä Radio Rockin pauhatessa taustalla. En tiedä pärähtikö kanavalla juuri joku kilpailu käyntiin vai sekoittuiko juontaja Jani Juntusen ääni muuten vain uneeni mutta...

Näin unta, että olin osallistunut johonkin kilpailuun, jossa palkintona oli matka Pariisiin seuraamaan Miehen työskentelyä. Vastailin "kiperiinkin" kysymyksiin helposti, olihan minulla sisäpiirin tietoa firmasta. Lasketelleen pääsin viimeiseen kysymykseen. Mutta mutta. Minun olisi pitänyt kertoa firman isoin liikesalaisuus suorassa lähetyksessä. En suostunut. Enkä voittanut mitään.

Heräsin tekstiviestin merkkiääneen. En osaa sanoa kauanko olin ollut unen rajamailla. Tajusin kuitenkin, että onneksi tämäkin piina loppuu toukokuussa. Sitten ei enää tarvitse salailla.

New York, New York

Eilen yöllä telkkarista tuli jotain täyteohjelmaa, lueskelin samalla Elina Sanan Luovutettuja mutta bongasin seuraavanlaisen uutisen:

"New Yorkin osavaltio aikoo kieltää iPodien käytön kaduilla. Kännyköiden, mp3-soittimien ja muiden teknisten välineiden käyttö katua ylitettäessä halutaan kieltää 100€ sakon uhalla. Taustalla on aiemmin tapahtunut onnettomuus, jossa mp3-soitintaan räplännyt mies käveli suoraan bussin alle."

No mikä ettei. Toivottavasti poliiseilla on resursseja seistä joka risteyksessä tsekkaamassa ettei kellään nyt vaan vahingossakaan ole kädessä mitään. Kieltävätkö korvalaputkin?

***

Mieheltä oli tullut yöllä viesti: "Mulla on ikävä sua". Olivat siis kuitenkin karanneet baariin. Enkä muuten vastannut mitään.

Pariisi-Helsinki-Metallica

Tänään taas vaihteeksi iltavuoro. Soittivat yllättäen aamulla ja tarvitsivat töihin. Ajoin sitten Keski-Suomesta vain päästäkseni päivystämään. Kyllästyttää niin pahasti tällainen. Tosin sain mielenkiintoisen työtarjouksen maanantaina ja tänään tuli toinen lähes yhtä lupaava. Palkkaa tulisi rutkasti enemmän ja työajatkin olisivat inhimillisemmät.

***

Muita uutisia: Metallica tulee Suomeen heinäkuussa! Mies on toki työkomennuksella jossain toisella puolella maailmaa mutta minä ajattelin olla paikalla. Olinhan Tallinnassakin.

***

Miehen työmatka Pariisissa sujuu kuulemma hyvin. Sääkin näyttää hyvältä, +11. Duunia riittää koko viikoksi ja iltaisinkin on kaaduttu väsyneinä sänkyyn eikä käyty edes juhlimassa. Uskoisikohan? Teki mieleni heittäytyä marttyyriksi ja kertoa kuinka ikävää minulla on kotona. Pesen pyykkiä ja katselen televisiota, surffailen netissä, selailen viikonlopun valokuvia. Mutta mitä se hyödyttäisi?

Terveisiä maalta!

Mies lähti eilen Pariisiin, minä suuntasin mökille Keski-Suomeen. Otin työläppärini mukaan ja olen epätoivoisesti yrittänyt saada toimivaa nettiyhteyttä aikaiseksi. Onhan se kiva, että on hienot Nokian N73:t ja rajattomat yhteydet intternettiin. Se on myös kiva, että jättää kyseisen härvelin piuhan kotiin jolloin nettiä on pirun vaikea yhdistää. Kaikennäköiset bloothootit on kyllä lisävarusteina mutta toimivat huonosti.

Siitäpä sainkin hyvän syyn käydä Miehen kotona. Laitoin viestiä, että olisko sulla piuhaa jonka vois noutaa lainaksi. Vastasi, että on vaikka vähän ihmetteli, että eikös kaupasta saisi uuden pienemmällä vaivalla. Miehen äitikin sattui olemaan kotona joten ei tarvinnut edes murtautua sisälle. Ja vaikka kuinka kaipasin tuota paikkaa, niin siellä ollessa se ei tuntunut miltään.

En vielä tiedä kauanko täällä olen, palailen kun jaksan. Kotiin ei ole kiire kun Mieskin tulee vasta maanantainvastaisena yönä takaisin. Lupasi tosin ensimmäistä kertaa tuoda tuliaisiakin.

Edistystä.

Shit hapens...

En pääse kirjautumaan kommentteihin, ei hyväksy minkäänmoista salasanaa. Joten ymmärrätte varmaan, että jätän korrektisti vastaamati.

***

Paitsi, että edellisen postauksen kommenttiosaston jälkikirjoituksena täytyy todeta:

"Minähän elän. Eri asia onkin sitten miten.

Mies tarjoaa tiettyjä etuja joista minä pidän. Toki hintana onkin sitten paskamainen kohtelu.

Ja osaatko arvata kuinka monta kertaa päivässä mietin samoja asioita joita tuot esille? Monta. Niin monta ettei sormet ja varpaat ja kädet ja jalat riitä laskemaan..."


***

Ei näkynyt miestä messuilla, monia muita kylläkin. Hävitin mm. lompakon ja kaulaliinan. Mies olisi ylpeä jos tietäisi.

***

Idols-mies oli myös paikalla. Ihana.

Mokia

Korjattu eilisen kännipostauksen epäloogisuudet. Pahoittelen.

***

Menen salaa kuitenkin messuille, katsotaan näkyykö miestä. Toivottavasti ei.

Messut, messut

Niinpä niin. Sain Mieheltä tekstarin: "mene sinne etukäteen, tässä kestää vielä ". Ja meninkin. Moikkasin harvoja tuttuja, hymyilin tuntemattomille. Pyörin ständeillä enkä missään tuntenut oloani kotoisaksi. Olin vajaa koska et ollut siinä.

Jossain vaiheessa iltaa ilmoitit, ettet ole täällä koko viikonloppuna. Että yllättäviä kiireitä ja sitä rataa. Vastasin, etten jaksa itse huomenna yksikseni. Voi olla, että olet huomenna siellä "puhtaan" omatuntosi kanssa. Ja luulet etten...

***

Näin messuilla V:n, joka oli viime kesänä bailuissa mukana. Ei moikannut minua, eikä odottanut sinua paikalle. Puhuin huonoa ruotsia ja englantia paikalle eksyneiden englantilaisten ja ruotsalaisten kanssa. Yrittivät opettaa minulle ruotsia, mutta puhuessani heille paikallista kieltä, he unohtivat sen. "Harvinaisen hyvin osaa kieltä ollakseen suomalainen", totesi ulkomaisen levy-yhtiön manageri.

***

Olin siis koko illan yksin, jos sitä yksinäiseksi voi sanoa. Hengasin, hengasin ja hengasin. Ja koska en ole mitään, palasin kotiin. Pieni toive on siitä vielä, että sinä tulisit luokseni. Pieni toive on siitä vielä, että sinä rakastaisit.

Onhan perjantai?

Silitin Miehen kättä eilen aamulla hänen ollessaan vielä unessa. Vertasin sitä omaani. Vaikka hän matkustelee lämpimissä maissa työkseen (tosin miltei parin vuoden tauko näistä ollut) on hän silti kalpea ja valkoinen, kuin ei olisi ikinä aurinkoa nähnyt. Minulla on sentään vielä jotain jäljellä kesän rusketusyrityksistä.

Miehellä on sellaiset kapeat, luisevat pianonsoittajasormet. Olen aina halunnut itselleni sellaiset. Ja vaikka omaankin melko pienet kädet, tuntuvat ne jättimäisiltä Miehen luurankojen rinnalla.

En ymmärrä miksi sellaiset saa vain pianoa pimputtelemalla, eikö näppäimistön hakkaaminen työkseen ole lähes sama asia?

***

Messut. Messut messut messut. Onneksi tänään ei ole töitä vaikka siitä saisikin hyvän tekosyyn kieltäytyä lähtemästä. Lupaan lyödä ensimmäistä joka kysyy: "No koskas se levy sitten tulee ulos?"

***

Miksei minulla ole yhtään tällainen olo?

Otsikko

Presentaatio meni suoraan sanottuna ihan vituiksi. Aamulla oli hankala nousta Miehen vierestä ja taas vaihteeksi sattui olemaan Bad Hair Day. Eikä menkkojen alkaminen ainakaan yhtään helpottanut tilannetta. Myöhästyin tilaisuudesta 20 minuttia. Ratikka ei tullut, seuraava mateli kuin juhannusruuhkassa, vaihtoyhteydet kusivat tottakai.

Tekstailin Miehelle tilaisuudesta mutten saanut kuin lyhyitä, parin sanan vastauksia. Yritin lähinnä kysellä huomista aikataulua mutta ilmeisesti sellaista ei ole. Muutenkin ne messut pelottavat ihan tarpeeksi, en ole edustustyyppiä enkä yhtään jaksaisi hymyillä ja leikkiä onnellista. Mutta se on pienempi paha kuin se, että päästäisin Miehen sinne yksin.

Ja jotta torstaita ei voisi paremmin viettää niin presentaation perään takaisin työmaalle ja iltavuoroa tekemään. Mies taitaa olla baarissa. Olisinpa minäkin.

Rakkautta ja piikkilankaa

Mies päätti sitten tosissaan yllättää.

Tulin töistä kotiin, jossa odotti kynttiläillallinen. Viini, kukat, korurasia. Hyvää ruokaa ja hienoa seuraa. Luin hänelle Pirkko Saision Punaista erokirjaa ja Mies lausui ulkomuistista Tommy Tabermannin runoja.

Mies silitti päätäni. Lopulta makasimme sylikkäin ja itkimme pahaa oloamme pois. Äänettömästi. Mies sanoi olevansa pahoillaan enkä minä kysynyt mistä. Mies sanoi haluavansa mutta minä käskin lopettaa puhumisen siihen. Minä halusin olla siinä hetkessä ja unohtaa muun.

Mies poltti tupakkaa sängyssä ja minä valmistauduin huomiseen presentaatioon. Mies karkasi äänettömästi selkäni taakse ja suuteli niskaani. Menimme yhdessä nukkumaan mutta minä en saanut unta.

Mies makaa tuskin metrin päässä mutta minusta etäisyys tuntuu tuhansilta kilometreiltä. Sääli.

BB:tä ja takseja

Olen jostain syystä mieltynyt viime aikoina taksiblogeihin. Se ehkä johtuu siitä, että käytämme Miehen kanssa aika paljon takseja. Onhan mulla autokin tuossa kadunvarressa odottamassa, mutta sitä on aika hankala käyttää lyhyisiin matkoihin Helsingin sisällä. Varsinkin kun ne matkat usein suuntautuvat Kalliosta keskustan baareihin. Pitkiä matkoja toki ajamme. Joskus jopa heitän miehen kotiin pohjoiseen ja ajan yötä myöden takaisin. Joskus jään yöksi. 450km urhautuvaa rakkautta.

BB-haku käynnistyy taas. Olen jo monena vuotena miettinyt kuinka voittaisin tuon kisan ihan leikiten. Olen myös miettinyt minkälaisia otsikoita menneisyydestäni ja seurustelusuhteistani revittäisiin. Onneksi tekivät hausta avoimen, eipä tule edes kiusallaan haettua. Kiusallaan, sillä Mies ei taatusti tykkäisi.

Mies. Mies. Mies.

Mies lähtee ensi viikoksi Pariisiin "yllättävälle" työmatkalle. Ei se yllättävä ole, ainakin minä olen tiennyt sen jo pitkään. Ehkä hän ei tiennyt minun tietävän.

Ensi viikolla olisi suunnitelmissa poistua maalle hetkeksi kun on hiihtolomaa. Tekisi kovasti mieli ajaa pohjoiseen ja tehdä tikusta asiaa Miehen äidin luokse. Miehen äiti asuu tottakai Miehen naapurissa. Enkä kyllä tekisi sitä siksi, että luulisin hänen piileskelevän kotonaan. Tekisin sen siksi, että minulla on ikävä sitä paikkaa. Vietimme siellä kesällä pienen hetken kaksin.

NP: Ari Koivunen - Piano Man

Hauvakuumetta

Olen jostain syystä missannut mahtavan koirakeskustelun. Mahtava se on siksi, että:
1. Minulla on sekä hauva- että vauvakuume
2. Olen allerginen
3. Puolesta-ihmiset ovat juuri sellaisia ihmisiä, joita en haluaisi ystävikseni
4. Vastaan-ihmiset ovat sokeita ja ymmärtämättömiä.

Oma koiruli olisi parasta mitä tähän hätään keksisin. Paitsi, että mies on kissaihmisiä, mulla ei olis aikaa sellaisen hoitamiseen (koulu, työt, edustusjuhlat, keikat, harrastukset, pitsinnypläys...) ja olen allerginen. Pidän kyllä kissoistakin mutta ne eivät jostain syystä pidä minusta. Puhumattakaan siitä, että vuokraisäntäni ei pidä eläimistä laisinkaan.

Pohjoisessa voisi pitää molempia.

Aamuisin

Heräsin aamulla Miehen tekstiviestisotaan. Ovat kuulemma työasioita, ohimennen vilkaistuna erotan muutamia virtuaalisydämiä tulevissa viesteissä. Tottakai viestit on poistettu, selaan ne miehen suihkussa ollessa. Seksi on merkityksetöntä. Mies ei muista ystävänpäivää.

Oma koneeni jumiutuu, joten lainaan miehen kannettavaa uutisten lukuun. Bongaan työpöydältä sekalaisen määrän erinäisiä kuvia erinäisistä ihmisistä ja tilanteista. Vedän niistä omat johtopäätökseni. Hämmästytän itseänikin välillä sillä, että vaikka en tietäisi asiasta mitään osaan pienten erinäisten lausahduksien, tapahtumien, kuvien ja viestien ansiosta päätellä koko totuuden. Ja useimmiten olen lähes 100% oikeassa.

Mies puhui seurustelumme alussa, että jos kestän hänen työtahtiaan ja elämäntapaansa viisi vuotta, hän vie minut vihille. Silloin se tuntui naurettavan helpolta. Vähän yli vuosi on takana, enkä enää jaksa uskoa hänen viisivuotissuunnitelmaansa. En edes päälläni seisten.

Kuulostan kohta ihan Lostikselta.
Tänään nauratti tämä.

Kaappivaimo

Mies kävi tänään. On ollut kovin kiireinen viime aikoina vaikka omat projektinsa ovatkin telakalla tällä hetkellä. Työllistää itseään muuten vaikka juuri nyt olisi aikaa viettää meidän laatuaikaa. Tosin hän sanoi kyllä aikanaan, ettei hän osaa sellaista. Että hänen täytyy tehdä töitä jatkuvasti, pysähtyminen tapahtuu kotona pohjoisessa YKSIN.

En näyttänyt hänelle tullutta korttia. Se tuli jostain syystä hänen vanhaan osoitteeseensa eli minulle, minun kotiini. Se oli kortti, tottakai luin sen. Se tuli läheisestä baarista johon miehen seuralainen oli jättänyt jotain tavaroitaan ja baari pyysi ystävällisesti hakemaan ja toimittamaan "mahdollisesti arvokkaat naisten nahkahanskat" omistajalleen. Päiväys unohduksesta sijoittuu lähimenneisyyteen. Päiväys, jolloin mies on tekstiviestien mukaan ollut kotonaan pohjoisessa. Päiväys, jolloin minä olen istunut yksin kotona ja itkenyt ikävääni ja yksinäisyyttäni. Päiväys, jolloin minä en omistanut mahdollisesti arvokkaita naisten nahkahanskoja.

Yritin varovasti vihjailla miehelle, kuinka kiva olisi jos jokus kuulisin jotain välittämisen sanoja. Hän sanoi, että hänellä on kiire. Kiire ei ollut pois minun luotani kuitenkaan mutta kiire oli jättää tämä keskustelun aihe.

Näin myös miehen seuraavan kahden vuoden työaikataulun. Ei vaikuta lupaavalta. Voitaneen sanoa, että hän on seuraavan kahden vuoden aikana noin 50 päivää Suomessa ja niistäkin luultavasti noin 45 päivää kotonaan. Eikä hän ota minua mukaan työmatkoille vaikka firmassa siihenkin olisi mahdollisuus. Mutta tästäkin on toki puhuttu, minä olen aikanani lupautunut tähän kaikkeen tietämättäni miten raskasta se onkaan.

Minä olen ja en ole kuitenkaan.

Iltavuoro meni kohtuullisesti. Olin suunniteltua pidempään töissä sillä en voinut tietää miehen vierailusta. Tästäkin tuli tosin noottia kun en ollutkaan kotona punaista mattoa levittämässä. Eikä hän ulkona odottanut, avaimet on taskussa edelleen. Pitäisi ehkä pyytää ne pois; jos ne ovat alle 50 päivää Suomessa ja siitäkin 45 päivää noin 450km päässä. Halvaksi se ei ainakaan tule.

Nyt hän nukkuu onnellisena, tuhisee suloisesti. Kohta menen silittelemään hänen kiharaa mustaa tukkaansa ja kuvittelen kuinka kaikki on hyvin. Aamulla tuoksumme toisiltamme, ystäväni tietävät taatusti kenen vierestä heräsin.

Ei ole ketään kelle soittaa

Samaa tyhjää kuin eilenkin. Aiemmin sitä sentään odotti iltoja kun ihmiset palasivat töistä koteihinsa. Nyt sitä odottaa aamuja jolloin pääsee töihin puhumaan ihmisten kanssa. Paitsi näissä iltavuoroissa.

Kun on koko päivän yksin kotona, ehkä aamua lukuunottamatta, alkaa puhua itsekseen. Tai selittää pehmokoiralleen kuinka "tää menis nyt suihkuun" tai "otettaisko vielä vähän ruokaa".

On muutama joita voi yrittää tekstiviestitse lähestyä mutta heiltä harvemmin saa vastausta. Tai se tulee seuraavana päivänä. Tai sitä seuraavana. Virtuaalinen puhuminenkaan ei tuo samanlaista tyydytystä kuin oikealle ihmiselle avautuminen. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä kun voi oksentaa kaiken toisen ihmisen päälle. Virtuaalimaailmasta löytyy tuhat yhtä nopeaa kirjoittajaa, oksentamiseni jää auttamatta muiden varjoon.

Ei ole ketään kelle soittaa.