Edellisestä on todella aikaa. Pahoittelen. Elämään vaan sattuu sellaisia yllätyskäänteitä, joita ei voi ennakoida. Toisaalta jos voisi, eivät ne sitten yllätyksiä enää olisikaan.
Mies ratsasti valkoisella hevosellaan pelastamaan minut uuden toimiston perustamiskaaoksesta. Haki töistä kesken päivän, oli pakannut laukut valmiiksi ja kiidätti lentokentälle. Yritin kovasti estellä mutta kun pomokin lähes pakotti, olivat Miehen kanssa tehneet diilin.
Piipahdimme siis Pariisissa Miehen kanssa hieman vapun jälkeen. 5 päivää romanttista unelmaa ja täydellinen hotelli. Eiffel-tornin illallinenkin oli hulppea, vaikkakin Miehen ennakkoon tilaamat vanhanajanpihvit paljastuivatkin keitetyiksi jauhelihapihveiksi. Kahvilat, klubit, perinteiset turistikohteet...
Niin ja Disneyland Paris. Ajattelin kahdenkympin rajapyykin ohitettuani ettei huvipuistoissa ole enää sopivaa käydä. Mutta kummasti sitä viihtyy Mikki Hiiren kainalossa, jaksaa jonotella hurjiin vuoristoratoihin ja nauttia hattaraa puistonpenkillä. Mieskin oli kuin pikkupoika touhottaessaan kaikesta mitä siellä oli, kotihuvipuistot jäävät kiistatta kakkosiksi.
Notre Damea ihailua olisi voinut jatkaa viikon, Louvréssa olisi hyvin viihtynyt kaksi. Ja kun reissun päättää mitä hulppein risteily Seinellä niin harmitti palata arkeen. Vaikka työpaikkakin on muuttunut synkästä tehdasrakennuksesta upeaksi maisematoimistoksi.
Ja arkea on Miehenkin kanssa. Pariisissa Mies tuntui täysin vieraalta, käyttäytyi kohteliaasti ja varmisteli, että minulla on kaikki hyvin. Ilmeisesti jotain näyttämisen tarvetta vaikkei kukaan meitä siellä tuntenut. Vai olikohan se tehnyt tämän jo jonkun kanssa aiemmin, "työmatkallaan"? Tiesi siis kaikki mahdollisest kompastuskivet ja vältti ne.
Kotona voi ilmeisesti olla täysi mulkku, riistävä sovinisti ja pröystäilevä nilkki. Lähti Ancaran livekuvauksiinkin yksin vaikka oli sovittu, että mennään yhdessä. Jatkoilla näemmä viihtynyt Infernossa, mikäli keskelle lattiaa tyhjennetyn lompakon kuitteihin voi luottaa.
Kuinka pitkään voi päätään lyödä seinään.
