Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa on sopiva otsikko muutamastakin syystä. Ensinnäkin en ole irrottautunut tänne pitkään aikaan. Ennen juhannusta olin pitkäksi venyneellä työmatkalla rakkaassa naapurimaassamme Venäjällä. Moskova saattaa olla ihan kiva pikavisiittikaupunki mutta kolme viikkoa kyseisessä kaupungissa on auttamattomasti liikaa.

Pitkästä aikaa myös siksi, että juhannuksena heitin Miehen ulos. Kirjoitan siitä tarkemman kuvauksen kunhan ennätän. Mutta siihen liittyen. Tänään oli ensimmäinen kerta kun kaipasin Miestä tuon episodin jälkeen. Katsoin nimittäin Serranon perhettä (joka on muuten aivan loistava sarja) ja itkin hysteerisesti loppukohtauksen aikana. Siinä sarjan kaksi keskeistä henkilöä vihdoin saivat sanottua todelliset tunteensa kissa-hiiri-leikin jatkuttua jo ilmeisesti yli 30 jakson verran. Hellyyttävintä oli, kun Marcos otatti itsestään valokuva-automaatissa kuvia. Kuvissa ei näkynyt naamaa vaan erilaisia tekstejä, kuten "Älä itke Eva", "Kuolen jos itket Eva", "Rakastan sinua" ja "Olen rakastanut sinua ensimmäisestä päivästä asti". Eva poimii kuvat automaatin tulostuslokerosta, vetää automaatin verhon pois edestä ja verhon takaa paljastuu anteeksipyytävälläkoiranilmeellävarustettu Marcos. Ja sitten itketään. Eva itkee, minä itken, Marcoskin olisi varmasti itkenyt jos kohtaus olisi kestänyt yhtään kauemmin.

Tajusin nimittäin sillä hetkellä, etten koskaan tapaa miestä joka tekisi jotain yhtä romanttista minulle. Jostain syystä kelkkaani tarttuu vain paatuneita renttuja ja tunneskaalaltaan ala-arvoisia paskiaisia. Sellaisia, jotka eivät tajua olla huolissaan rakkaastaan vaikka tähän ei saisi yhteyttä moneen tuntiin, päivään tai viikkoon. Sellaisia, jotka eivät tajua ilmoittaa itsestään ja tekemisistään moneen tuntiin, päivään tai viikkoon. Sellaisia, jotka ovat täysiä sikoja mutta jostain syystä niitä rakastaa ihan vitusti. Sellaisia, jollainen Mies oli ja on.

Pitkästä aikaa sattuu. Saatanasti.