Menin keskiviikkona ihan normaalisti työmaalle aamusta. Olimme Miehen kanssa sopineet yhteisestä illan vietosta mutta suunnitelmat menivät aivan uusiksi.
Iltapäivästä hyvä ystäväni ja kummipoikani äiti soitti hädissään tarvitsevansa lapsenvahtia muutamaksi päiväksi. Ystävän mies oli joutunut auto-onnettomuuteen eikä hän tähän hätään keksinyt ketään muutakaan joka voisi ottaa K:n pariksi päiväksi hoitoonsa.
Ilmoitin pikaisesti pomolle olevani pari päivää poissa ja hyvin ymmärtäväisenä pomoni antoi ne palkallisena. Soitin Miehelle jolla oli auto lainassa, että suunnitelmat muuttui; tarvitsen auton ja ilta on peruttu. Mies oli kummallisen ymmärtäväinen ja lupasi lähteä mukaan.
Ystäväni oli pakannut valmiiksi K:n tavarat ja lelut ja lähtikin miltei samantien sairaalaan, en oikein osannut sanoa siinä tilanteessa mitään luulen, että tekoni riittivät. Hieman hämmentyneenä K hyppäsi autooni mutta innostui heti leikkimään Miehen kanssa sotaa. No. Pojat on poikia.
Ajoimme tavarat asuntooni ja kävimme parissakin puistossa sekä piipahdimme Sea Lifessä. Toki vielä mäkkärin Happy Mealit ja kotiin erittäin väsyneinä. K nukahti lähes samantien väliaikaissänkyynsä, minä ja Mies avasimme viinipullon.
Olihan se tavallaan parisuhdeilta sekin. Tosin enemmän se muistutti iloista perheiltaa mikä ajatuksena itketti minua toisinaan. Onneksi Mies ei huomannut. Nukkumaan mennessä Mies tokaisi: "Kuinka ihanaa ajatella, että meilläkin on joskus tuollainen". Ihanaa todella.
Torstaina K heräsi todella aikaisin ja heti piti olla menossa. Kaapista ei tietenkään löytynyt mitään ruokaa joten kauppaan mars. Muutamia herkkujakin pääsi vahingossa kärryihin mutta ajattelin pitää pojan iloisena.
Aamupäivä meni mukavasti leikkien mutta iltapäivällä kaikki alkoi ahdistaa asuntoni pienet neljä seinää. Koska minulla ei ole lapsia, en siis luonnollisestikaan tiedä kaikkia pääkaupunkiseudun aktiviteetteja lapsiperheille. Uinti kävi mielessäni mutta K vaikutti nuhaiselta. Pikainen googletus pelasti siis jälleen kerran ja päädyimmekin koko "perhe" Vantaan Hoplopiin. Itkuhan siinä tuli kun kotiinlähdön aika koitti mutta pysyimme Miehen kanssa lujina joten mitään isompaa kohtausta ei tarvinnut järjestää. Mies kokkasi nauravia nakkeja ja ranskalaisia, me katsoimme Disney Channelilta piirrettyjä.
K nukkui tunnin päiväunet ruuan päälle ja herätessään hänessä ei näkynyt jälkeäkään siitä iloisesta temmeltäjästä, johon olimme jo tottuneet. Koti-ikävä taisi itkeä ja äidin kainaloon olisi pitänyt päästä heti. Yritin soittaa ystävälleni mutta hänen puhelimensa oli kiinni. Ajattelin luonnollisesti, että äidin ääni saisi K:n hieman rauhoittumaan. Yritin myös selittää, kuinka isi on nyt kipeä ja äidin täytyy häntä hoitaa ja heti kun isi on parempi niin he hoitavat taas K:ta yhdessä. Ei tuntunut auttavan.
Ensin hän parkui minun sylissäni kuinka isi ei koskaan ole hänen kanssaan ja vaihtoi sitten hetken päästä Miehen syliin parkumaan siitä, kuinka äitikään ei hänestä tykkää kun jättää hänet tänne ja menee hoitamaan isiä. Ette varmasti voi kuvitella (enkä minäkään aiemmin) kuinka valtavia loukkauksia tulee viisivuotiaan pojan suusta. Milloin isi ei ollut koskaan kotona vaan aina töissä (tässä kohtaa minua vähän jo nauratti mutta Mies ei tajunnut ollenkaan) ja milloin äiti ei laittanut hänen lempiruokaansa ja kuinka vain viikonloppuisin oli karkkipäivä eikä leikkaria (playstation 2) saa pelata kuin tunnin päivässä. Ja kuinka äiti aina vaan kieltää mutta isi antaa aina luvan kaikkeen.
Tätä jatkettiin noin kolme tuntia kunnes K oli niin väsynyt ettei meinannut hampaitaan saada pestyiksi. Ja voin kertoa, että niin olimme Miehenkin kanssa. Riisuimme kuolan ja rään kostuttamat paitamme ja painuimme nukkumaan. Mies totesi, että edellisestä illasta poiketen "ei ne lapset ehkä sitten niin ihania olekaan". Great!
Perjantai olikin sitten jo parempi päivä. Sain ystävänikin kiinni ja hän kertoi miehensä olevan leikkauksessa ja pääsevän luultavasti lauantaina, viimeistään sunnuntaina kotiin. Kyseli nopeasti miten K:lla on mennyt ja vaihtoikin muutaman sanan poikansa kanssa. Päätimme olla tekemättä mitään erikoista kun jouduin vielä kesken päivän poikkeamaan töissä. Ajattelin ensin ottaa K:n mukaan mutta kun Mies vaatimalla vaati, jätin heidät kahdestaan kotiin. Töistä palatessani pelailimme lautapelejä ja kävimme puistossa keinumassa.
Mies iski tietämättään pieniä tikareita sydämeeni ja kaatoi suolaa haavoihin viljelemällä puheissaan vihjauksia perheen perustamisesta. Näytin kuulemma ihan äidiltä (kun jaksoin antaa keinulle vauhtia kerta toisensa jälkeen), minulla oli täydelliset äidinvaistot (kun vahingossa arvailin kelloa katsomalla koska K:lla on nälkä tai vessahätä tai päiväunien aika), osasin puhua asioista juuri oikealla tavalla (oma äitini opetti aikanaan, ettei lapselle saa puhua kuin alempiarvoiselleen vaan hän on tasavertainen kanssasi) ja kuinka luontevasti keksin näin lyhyellä varoitusajalla hienoa ohjelmaa "meidän perheellemme" (luuleekohan Mies tosissaan, että lapsiperheen arki on pelkkää ohjelmaa ja tekemistä 24/7?).
Jossain vaiheessa olin niin väsynyt sekä leikkimisestä että Miehen "kohteliaisuuksista" ja täräytin suoraan, että jos minä joskus haluan lapsia niin yksinhuoltajuus ei ole ensimmäisenä toivelistallani. Tätähän mies ei tietenkään ymmärtänyt vaan ihmetteli mitähän minä sillä tahdoin tarkoittaa. Kiivastuin tästä vielä lisää ja korotin jo hieman ääntäni todetessani etten minä jaksaisi illasta toiseen eilisenkaltaista lohduttelua. Ettei minun sydämeni kestäisi sitä, että lapsella on koko ajan ikävä isäänsä joka työnsä vuoksi ei koskaan ole kotona. Että minä pyörittäisin kotona arkea ja olisin inhottava äiti, joka vain kieltäisi ja rajoittaisi. Ja kun ihana isi tulisi kotiin niin olisi aina kivaa ja sitten tehtäisiin jotain erikoista kun äidin kanssa ei tehdä ikinä. Ja paljon meidän suhteeseemme liittyviä muita asioita.
Mies vain naurahti, että olen näemmä ehtinyt miettiäkin asiaa, että mahtaakohan "meidän emäntää" (voi että kuinka inhoan tuota sanaa) vaivata vauvakuume. Nieleskelin vihaani ja pettymystäni hetken aikaa ja päätin antaa asian olla. En puhunut Miehelle sanaakaan loppuillasta.
Onneksi lauantaina ystäväni soitti vapauttavan puhelun ja ajoimme painostavassa hiljaisuudessa K:n takaisin kotiinsa. K oli iloinen päästessään vanhempiensa luokse mutta kotiovella tirautti muutaman kyyneleen ja sanoi, että olisi kumminkin kivaa käydä useammin kummitustädin luona. Lupasin ainakin yrittää enemmän. Ystäväni ja hänen miehensä olivat tietenkin erittäin kiitollisia ja tarjosivat rahaakin korvatakseni kulujani mutta kieltäydyin.
Helsinkiä kohti ajaessamme emme vieläkään puhuneet. Mies oli lähdössä samana iltana kotiinsa pohjoiseen ja minä niin väsynyt, että olisin vain halunnut maata sängyssä ja unohtaa pahan maailman.
Ennen lähtöään Mies kuitenkin avasi suunsa ja pyysi anteeksi(!) edellisen illan käytöstään. Hän ei halunnut loukata ja sanoi minun olevan oikeassa(!). Mutta jos "vahinko" sattuisi niin hän järjestäisi niin, että hän ehtisi olemaan enemmän kotona ja jos se vaatisi muuttoa Helsinkiin niin kyllä hän olisi valmis uhraamaan omakotitalonsa, kotiseutunsa ja metsät. Ja kuinka kaikki kyllä järjestyisi, että tämä minun olisi hyvä tietää tulevaisuuden varalle.
Sain juuri ja juuri pidettyä itseni kasassa Miehen lähtöön saakka mutta oven sulkeuduttua hajosin. Kahmaisin K:lta jääneen nallen syliini ja itkin hiljaa pimeässä peiton alla. Ensin inhosin itseäni itsekkäästä päätöksestäni raskauden suhteen, sitten huonosta miesvalinnasta. Jossain välissä itsesäälini vaihtui Miehen vihaamiseksi ja kaikessa katkeruuden, vihan ja itseäälin pyörityksessä tekstasin Miehelle:
"Palopuheesi oli hieno, mutta se tuli viikon myöhässä."
Tänään en astunut asunnostani ulos, en pukenut päälleni enkä käynyt edes suihkussa. En kammannut hiuksiani enkä siivonnut, en avannut tietokonetta (paitsi nyt) enkä kuunnellut musiikkia. Huomenna pitäisi mennä töihin tekemään kolmen päivän rästihommat ja loppuviikosta pitäisi poiketa Tukholmassa. Olen vaan niin rikki etten tiedä miten tästä selviän. Tämä oli varmasti yksi elämäni pahimmista päivistä.
