Apua anoi vaan minkä mahtoi, Jumala sanoi mitä tahtoi
Isän hautajaiset olivat pienet ja kauniit. Tai sitten suuret ja helvettiä. Aurinko paistoi tai sitten satoi. En ihan totta muista sekuntiakaan siitä päivästä. Enkä matkasta Californiaankaan. Ensimmäiset viikot menivät kuin sumussa.
Nyt alan taas olla järjissäni. Palasin kotiin maanantaina. Mies oli vastassa lentokentällä. En ole vielä tainnut sanoa hänelle sanaakaan. Ei ole mitaan sanottavaa.
Olo on kuin tyhjällä taululla. Että voisiko joku vihdoin maalata jotain. Vaikka sellaisia pieniä suuntaviivoja mistä sitten taas rakentaisi. Korjaisi itsensä kokoon taas.
Työt jatkuvat ensi viikolla. Kyllä se tästä. Manana.
2 kommenttia:
Otan osaa. Oma isäni kuoli vuosi sitten Lokakuussa. Eikä noin yllättäen. Ja äitini sitten joulukuussa. En tietääkseni mennyt sekaisin tapahtuneista, mutta mistä sitä koskaan tietää. Ainakin jos tekemisiään taaksepäin arvioi, niin onhan tämä vuosi ollut aivan perseestä. Onneksi olen pystynyt pitämään kulisseja jotenkuten pystyssä kotona ja duunissa.
En tiedä, minkälainen isäsuhteesi oli. Minulla oli huono. Menetin isäni, mutta nyt olen vapaa hänestä. Täytyi tietoisesti putsata mieleni hänen vaikutuksistaan. Ja täytyy edelleen. Se edellytti myös anteeksiantamista. Hänelle ja itselle.
En varmaan ole mikään ruudinkeksijä, mutta ilmeisesti sulla on jokin helvetinmoinen möykky sielussasi, joka paisuu ja puristaa. Mulla ainakin on. Ei auta enää kieltää eikä paeta. On kohdattava. Luulisi siitä noita värejä ja suuntaviivoja löytyvän. Sisältäsi. Mieti, mitä oikeasti haluat ja mene sinne.
Otan osaa suruusi.
Eräs tapa löytää uusia ajatuksia ja vastauksia sielun ikävään on lukea Hesarin verkkolehden Mielipide-osastoa. Ja etsiä uusia näkemyksiä otsikon Miksi Jumala sallii kärsimyksen?kirjoittajien mielipiteistä.
Voimia syksyyn.
Lähetä kommentti